Runous on sitä, että ihmiset haikailevat jonkun hennon runotytön perään, kuolaavat kuolevan ajatuksen, menetetyn maailman, siruna syntyneen kosmisen kuukahduksen kauneutta.
Runous ei koskaan saa särkeä rajoja, runon rajoja. Siellä on maastossa merkki: runous alkaa tästä ja taivaalla suihkari viiltää juuri vanaa: ja loppuu tähän. Halleluja.
Uskoimme edellistä, tai emme, alahan kirjoittaa runoasi, omaa runoasi ja katso samalla peiliin: siellä et ole sinä, vaan joku toinen, sisäinen minäsi, joka on eteerisempi kuin proosaminäsi. Kauniimpikin. Joka tapauksessa: eläköön runous, kunnes kuolee keuhkotautiin.
( Pirkon aamuajatus omasta runoudestaan, illalla on jo toinen mieli.)
