Teatteri

Teatteriksi voi kutsua mitä tahansa tilaa, jossa huonopolviselle katsojalle osoitetaan vanha tuoli, jonka naulat repivät vaatteet ja alle tumpattu purukumi tuo persustaan jengin juhlamoikkauksen.

Teatteri on suurta taikatemppua, tai pientä, ja siksi se kiinnostaa monia. Tuleeko lopussa taikurin hatusta värisevä citykani. Jos ei tule, katsoja miettii yön yli, miksei se pupu tullut lopussa pöksyyn, ja teatteri onkin onnistunut, koska se antoi ajattelemisen aihetta. Nauruun ei monikaan satsaa, pelkkään nauruun. Se ei lyö leiville pidemmän päälle Suomen teatterioloissa.

Antin Näty- opettaja, ohjaaja ja hyvä ystävä Hannu Eskola, Tampereella, ensimmäisen opetusnäytelmän Ibsenin Villisorsan jälkeen:

”Sää olet epätasainen. Pitääks mun mennä sanomaan katsojille: hei älkää tulko tänään katsomaan. Jaakolan Antti on tänään helvetin huono! Tulkaa huomenna, huomenna Jaakolan Antti on helvetin hyvä!”

Antin teatteriuraan saattoi tulla sysäys jo kehtoiässä. Iita-tätini kiikutti pientä poikaa, joka itki katkerasti. Iita hermostuneena minulle: on tämä merkillinen lapsi. Ei nuku, vaikka olen jo kolmeen kertaan laulanut velisurmaajan. Ja taas Iita aloitti: ”Mistäs on miekkasi verehen tullut poikani poloinen? Tapoin veljeni kuoliaaksi, muorini kultainen”.

Pirkko äidin toteamus

Antti on multi-lahjakkuus, laulaa, näyttelee, kirjoittaa, säveltää. Hajoittaa liikaakin itseään. On perfektionisti, vaatii itseltään täydellisyyttä. Sanoo joskus surullisena: rakastan näyttelemistä, mutta rakkaus on ollut kovin yksipuolista. Kirjoittaa loistavasti myös englanniksi. On samaa puuta kuin äitinsä.

Pirkko Antista